Vapaalaskua Lyngenissä
Lyngen on vapaalaskijalle täydellinen temmellyskenttä. Lyngseidetin kylästä tunnin ajomatkan päässä on lukemattomia huippuja, ja reittejä löytyy pilvin pimein sekä aloittelijoille että kokeneille menijöille. Lautalla Tromssan tai itään Olderdalenin suuntaan löytyy aina vain enemmän laskettavaa ja tutkittavaa.
Kävin elämäni ensimmäisellä vapaalaskureissulla vuona 2019 Lyngenissä, Pohjois-Norjassa. Mahtava reissu, jonka tekstitaltioinnista voi nauttia alta.
Minä ja Simo kapuamassa ylös Rundfjelletiä.
Vapaalaskua Lyngenissä, osa 1 - takapihalta rundfjelletille
Tultiin viime yönä Norjan Lyngenistä huikealla ajosuorituksella. Ajopäivät mukaan lukien 10 päivän reissu, joista 7 päivää päästiin nousemaan ja laskemaan. Kukaan meistä kolmesta ei ollut aikaisemmin laskenut splitillä, ja vapaalaskukokemukset rajoittuivat maksimissaan pieneen haikkaukseen hissiltä. Lasku- ja retkeilykokemusta on sen sijaan reilusti, joten ainoastaan lumiturvallisuus oli huolenaiheena ennen lähtöä, varsinkin kotiväellä.
Kamat vuokrattiin kuinoma.comista ja backroad.fi:stä: kolme vyöryreppua ja kolme splittisettiä eli lauta, siteet, sauvat ja skinit. Näiden lisäksi tietysti repuista löytyivät lumiturvallisuusvarusteet, eli sondit ja lumilapio - ja tietysti toimivat piipparit.
Matka Helsingistä Lyngeniin taittui kahdessa osassa yhden yön yöpymistaktiikalla. Matkahan sujui kuin rasvattu – melkein. Helpotustauolla sysipimeällä bussipysäkillä siinä Tornion kohdilla allekirjoittaneen lompakko päätti salaa hypätä lumihankeen.
No, noin 20 minuutin ja viiden eri (todella samannäköisen) bussipysäkin tarkastamisen jälkeen lompakko löysi taas tiensä taskuun ja matka jatkui. Kerkesi siinä muutama kirosanakin päästä kun mietti mihin kaikkiin h****tin paikkoihin pitää alkaa soittelemaan. Eipä olisi toisaalta tarvinnu maksella mistään mitään.
Jälkeenpäinhän koko episodi oli hauska juttu, ja mietittiinkin siinä autossa ajellessa, että olihan se ihan tervetullutta kommellusta muuten niin tylsän jurnuttavalle ajomatkalle. Mutta. Vielä ennen pääsyä ensimmäiseen nukkumaosoitteeseen veti kuskimme auranväistöliikkeen hieman liian leveäksi lumipenkan puolelle. Siinähän sitten oltin keskellä sysipimeää metsää jumissa. Kylmäkään ei ollut, ei.
Muutaman kirosanan jälkeen kaivettiin lapiot esiin ja ruvettiin lumitöihin. Loppupeleissä auto saatiin pienellä kaivamisella ja ärräpäiden sävyttämällä työntämisellä penkasta ulos. Toki puoli tuntia kello yhdeltä yöllä olisi voinut viettää vaikka saunassa, mutta päästiin ainakin harjoittelemaan lapioimista, eli vyöryvarustukselle oli kuin olikin käyttöä!
Näkymä Rundfjelletiltä.
Seuraavan päivänä päästiin Lyngeniin, ja suunnattiin
ostamaan karttoja: Lyngenin urheilukauppa ei valitettavasti ollut auki enää klo 16 lauantaina, mutta Magic Mountain Lodgesta saatiin sekä Pohjois-Lyngenin että Etelä-Lyngenin kartat varsin norjalaiseen 30 e kappalehintaan. Meillä oli mukana Ski Touring in Troms -kirja, josta oltiin jo tsekkailtu meille mahdollisesti sopivimmat reitit. Kirjan lisäksi kugo.no -sivustoa tuli luettua ahkerasti, sieltä kun löytää lähestulkoon joka huipusta jonkinlaisen kuvauksen. Majoituksemme sijaitsi Sör-Lenangenissa aivan Stetindenin ja Rundfjelletin kupeessa ja oli kaikin puolin loistava. Kauppa n.15 min ajon päässä ja lähin huippu skinnattavissa kotiovelta, ajomatkaa etelä-Lyngeniinkin vain maltilliset 1,5 h.
Ensimmäisenä päivänä lähdettiin kahdestaan Antonin kanssa suoraan kotiovelta kohti Rundfjelletiä (n.780m). Nousu sujui suhteellisen kivuttomasti tuoreilla jaloilla, ainoastaan lonkankoukistajat joutuivat koville. Noustessa oli sankkaa lumisadetta ja melko tuulista, mutta onneksi ruokatermarissa oli hyvät eväät, joiden hajujen perään saksalaisturistit kuolasivat pitäessämme taukoa. Huipulle päästessä oli aurinko jo hiipinyt esiin, joten ei kun sukset laudaksi, siteet kiinni ja alas. Lasku itsessään oli aivan järjettömän huikeaa! Puuterin pöllyttelyn jälkeen naamat eivät millään pysyneet peruslukemilla vaan molempien hymyn näki luultavasti tunturin huipulta, eikä majoitukselle skinnailu tuntunut enää miltään. Vielä siihen terassilla pari apres-ski -olutta. Aijai!
Rundfjelletin yläosista.
Toisena päivänä lähdettin etelä-Lyngeniin Rassevarrille. Olisi ehkä pitänyt kysellä joltain, että onkohan siellä mahdollisesti lunta. Nousu 500m asti sujui ihan kivasti, ja lumi vaikutti laskettavalta. Tauolla aurinko paistoi todella lämpimästi ja kun Anton kaivoi meille kivan taukosuojan ei pieninkään tuulenvire päässyt häiritsemään jälkkärisnickersin ja kahvin nautintoa. Tauon jälkeen lähdettiin nousemaan jyrkempää rinnettä – ainakin yritettiin. Rinne oli täysin laskukelvotonta p***aa, eli toisin sanoen hyvin jäinen ja sen nousemiseen olisi tarvinnut cramp-onit. Kolmisen varttia jaksettiin ahertaa ylöspäin, mutta sen aikana tuli selväksi, että laskukaan ei tule olemaan mistään kotoisin jäisessä lumessa.
Ei kun ruoat naamaan ja laudat jalkaan. Aurinkokin sopivasti meni pilveen ja lasku osoittautui juuri niin kehnoksi kuin arvata saattaa: jäätä, vähän jäistä lunta ja sen päälle vielä kehnoja reittivalintoja. Alhaalla lähinnä vatutti. Pari kolme tuntia nousua ja kolmisen tuntia ajoa aivan turhaan. No, näkymät sentään olivat edelleen huikeat ja tämänpäiväisen kokemuksen perusteella näytti siltä, ettei viereiselle Perstindenillekän tarvitse tulevina päivinä ajella, sillä sen lumipeite näytti aivan samalanlaiselta koppuralta kuin Rassevarrinkin.
Rassevarrilla tauolla. Vielä oli kivaa.
Illalla piti vielä lähteä hakemaan Simo Tromssan lentokentältä, jotta saatiin koko kööri kokoon.
VAPAAlaskua lyngenissä, Osa 2 - ihan macgyverina
Simppakin saatiin siis mukaan remmiin. Sen verran hyvää säätä oli luvattu, että ajateltiin herätä aikaisin ja lähteä Lyngenin pohjoisosaan Russelvfjelletille ottamaan huikeatakin huikeampia kuvia uskomattomasta puuterinpöllytyksestä.
Ihan suunnitelmien mukaan ei homma edennyt.
Ensinnäkään ei päästy ihan kärppänä liikkeelle, mutta eipä lomalla jaksakaan liikaa höntyillä. Toisekseen ei muuten paistanut aurinko vaikka kuinka yr.no appia ja sivustoa päivitettiin. Silti tunnelmat olivat katossa, helppo nousu tiedossa, ja mahdollisesti ihan hyvä laskupätkäkin..
Oltiin näpytelty GPS-laitokseen aika tarkasti sama reitti kuin Skiing in Troms -kirjassa oli ehdotettu. Sehän sitten loppupeleissä kiersi aivan hemmetisti, tasaisen varmaa yhden asteen nousua noin pari-kolme kilometriä, eli suunnilleen noin puolet vähemmälläkin olisi päässyt. Meikäläisen reidet olivat jo sen verran raihnaiset kahdesta edellisestä päivästä, että tasaisella lykkiminenkin alkoi puuskututtaa. Onneksi teräskuntoisen Simon varustus puuttui peliin ja aiheutti ylimääräisen tauon: sauva nimittäin sanoi itsensä irti, ja jouduttiin turvautumaan survival-taitoihin. Kokeneina eränkävijöinä Anton ja Simo tarvitsivat sauvan korjaamiseen vain pari oksaa ja teippiä.
Pari tunturikoivua ja urheiluteippiä - ihan McGyverina.
Ei se sauvan rikkoontuminen mihinkään vaikuttanut. Simppa ja Anton painoivat kärjessä ja itse puuskuttelin perässä. Pääsin kuitenkin kaksikon perässä huipulle, jossa vallitsi olosuhteet kuin Mordorissa - tuuli niin penteleesti. Siinä ei auttanut kuin mennä kiven taakse suojaan nauttimaan eväitä ja miettimään mistä suunnata alas. Mietinnät osoittautuivat melko turhiksi, sillä lumi oli haastavaa joka paikassa ja näkyvyys oli huono. Tauolta saatiin sentään iloisia kuvia, kun Simo yritti kauhoa ruokaa ostamastaan "ruoka"termarista ainoalla tarpeeksi pitkällä välineellä, eli puukauhalla.
Anton, Simo ja puukauha.
Kahden surkean laskun jälkeen piti päivälle 4 keksiä joku hyvä laskupätkä. Oltiin kuultu hyvää Rørnestindenistä. Lähdetiin taas melko myöhään liikkeelle, ja piti vielä käydä vuokraamassa piippari, kun mukana ollut vuokrapiipitin oli lopettanut yhteistyön. Onneksi kylän urheilukaupasta sai sellaisen, ja jopa ihan suhteellisen edukkaasti, kun Norjan hintatasoa miettii.
Lähdettiin nousemaan kurun/joen vasenta puolta vanhoja jälkiä pitkin. Kaikki sujui yllättävän kivuttomasti, ja safkatauolla jopa aurinkokin alkoi pilkahtelemaan.
Rörnestindenin taukopaikalla näkymät olivat kohdillaan.
Tauon jälkeen alkoi kuitenkin hymy hyytyä. Varsinaisen jyrkän juurelle oli vielä perkeleesti matkaa ja esiin tullut aurinkokin alkoi uhkaavasti suunnata huippujen taakse. Jyrkän kohdan nouseminen oli jo todella raskasta, lähinnä itselleni. Kovempaa ei yksinkertaisesti päässyt eteenpäin, ja jotta olisi edes jonkinlainen näkyvyys, lähdettiin laskemaan noin 800 metristä. Olin laittanut täksi päiväksi polarin käteen, ja nousun aikana pystyin kellostani katselemaan kun sykkeet pauhasivat 180 paremmalla puolella.
Ylösnoustessa oli jo selvää, että lasku tulee olemaan tänään vähintäänkin ookoo. Ja olihan se taas nättiä, pari-kolmesataa metriä tuoretta lunta, eikä ketään muita näköpiirissä!
Taisin jo mainita, että jo edellinen nousu oli ollut melko hapokas – vielä oli hapokkain osuus kuitenkin edessä. Laskun jälkeen piti nousta noin puoli tuntia lähtöpaikkaa kohti, jotta sinne pääsi laskemaan. Litimärät sukat ja kengät alkoivat tässä vaiheessa hiertämään, ja paras lasku oli ohi. Eväätkin oli jo syöty, joten motivaatiota piti toden teolla kaivaa kassin pohjalta. Pari kirosanaa ja ei kun jalkaa toisen eteen.
Lasku takaisin lähtöpaikalle oli kuitenkin hauskaa kikkailua, mutta koko kolmikon energia- ja voimatasot alkoivat olla sen verran lähellä nollaa, että loppupätkän laskeminen oli lähinnä kaatuilua ja muitnaa. Kaiken kaikkiaan vaikka Rørnestinden osoittautui erittäin rankaksi nousuksi, oli se silti huikea kokemus kahden huonomman laskupäivän jälkeen. Lisää näitä!
Rörnestinden ja täydellinen laskusää.
Vapaalaskua Lyngenissä, osa 3 - valkoista kultaa
Jos joku on muuten lähdössä Lyngeniin tai muualle Norjaan laskemaan, kannattaa muistaa yksi asia. Ruoka on Norjassa he-le-ve-tin kallista. Käytiin paikallisessa Joker-kaupassa ostamassa muun muassa meetwurstia. 6 euroa sadastaviidestäkymmenestä grammasta metukkaa! Terrrve. Ja kaljatkin oli kaupassa piilotettu ihan eri huoneeseen, meinasi jäädä ostamatta. Eli siis Muoniossa kauppaan, tai sitten Kilpisjärven K-Markettiin. Molempien läheisyydestä löytyy Alko.
Asiaan.
Neljäs päivä oli sen verran rankka, että viidentenä oli pakko ottaa joku vähän iisimpi nousu, koska jalat ja kädet ja koko kroppa oli melko finaalissa. Suunnitelmissa oli ollut mennä uudestaan kämpän vieressä sijaitsevalle Rundfjelletille, ja kun sää näytti hyvältä, päätettiin nousta sinne.
Sen lisäksi että nousu oli mukavan helppo, ainakin verrattuna edelliseen päivään, tarjosi Rundfjellet jälleen todella upeaa laskettavaa. Ainoastaan reisien heikko happi heikensi laskufiilistä. Välillä joutui nimittäin ihan pysähtymään, koska takareisi ei vain yksikertaisesti jaksanut puristaa enempää.
Ainakin henkilökohtaisesti alastulo on se juttu, jonka takia tätä puuhaa tehdään. Sen takia Rundfjellet houkutteli myös seuraavana päivänä, ja sinnehän me noustiin. Nyt ei jaksettu nousta ihan huipulle, koska noin 600 metrin yläpuolella ei lasku ollut kertaakaan ollut loppupätkän veroista. Kuin ihmeen kaupalla, ei myöskään reisissä enää tuntunut niin paljon kuin edellisenä, tai oikeastaan kolmena edellisenä, päivänä. Illalla nautitut palautusviskit olivat ilmeisesti toimineet juuri oikein.
Lasku oli taas kerran aiiivan uskomattoman hieno kokemus. Lunta oli tullut edellisenä yönä ja aamuna, joten rinteen lumitilanteen pitikin olla hyvä. Vielä kun arska helli lämpöisesti taivaan täydeltä oli taas hymyssä pidättelemistä - laskupäivä oli täydellinen!
Simo ja Anton Rundfjelletillä.
Seitsemännen eli viimeisen päivän kohteeksi valittiin Perstinden. Tietenkin ihan pelkästään nimen perusteella Perstinden piti ehdottomasti käydä testaamassa. Olin myös kuullut reitistä ennen reissua positiivisia asioita. Toisaalta, kun Antonin kanssa käytiin Rassevarrilla, näytti Perstindenin pinta kaukaa todella kehnolta, joten sen takia päätös ei ollutkaan niin helppo. Sääennusteen mukaan sinne olisi kuitenkin pitänyt sataa yöllä reilusti lunta, joten lähdettiin matkaan.
Viimeisen päivän kunniaksi päivästä myös tuli paras. Keli oli todella lämmin, ja taas noustessa pärjäsi enemmän kuin hyvin pelkällä kerrastopaidalla. Nousun aikana tuli ylimpien kumpujen aikana mietittyä, että tuleeko se huippu sieltä koskaan vastaan, mutta tulihan se, jopa Erenille. Huipulla sää näytti erittäin epäilyttävältä – pilviä, tuulta ja huono näkyvyys. Ei kuitenkaan mikään hernerokkasumu, joten laskuun pystyi lähtemään ihan luottavaisin mielin, vaikka ihan yksimielisiä ei tulosuunnasta oltukaan.
Kuten jo sanottu, lasku oli koko reissun paras. Todella pitkä pätkä pehmeää, neitseellistä, valkoista kultaa.
Huippureissu ja huikeat 7 laskupäivää. Ensi kerralla pitää vetää joku kestävyysharjoittelujakso pohjille tai vaihtoehtoisesti ottaa astmalääkkeitä mukaan. Sunnuntainakin olisi ollut aikaa laskea, mutta sää muuttui vetiseksi, räntäiseksi ja lumiseksi, eli rinteeseen ei ollut mitään asiaa, sillä näkyvyys näytti olevan huipulla tasan nolla. Eipä se juurikaan meitä haitannut, oli jo aikakin lähteä kotiin. 17 palauttavaa tuntia autossa istumista edessä.
Perstinden, lumi ja pilvet.
Automme, Eki, oli toiminut koko matkan todella hyvin. Siinä oli ollut jonkinnäköistä kytkinvikaa ennen kuin lähdettiin matkaan, mutta korjaaja oli arvellut vian johtuvan jarrunesteiden jäätymisestä. Tulomatkalla kytkin juuttui pohjaan kerran, mutta sen sai sieltä jalalla nostettua takaisin ylös, joten ei mitään ongelmaa. Kotimatkalla suurin piirtein Viitasaarelle asti Eki esitti parastaan, kulki ripeästi ja yskimättä, juuri niin kuin elämänsä kunnossa olevalta 20-vuotiaalta voi odottaa. Sitten nelostien liikenneympyrät laittoivat Ekin pasmat sekaisin – kytkin ei pongahtanut enää takaisin ylös.
Ei huolta, Eki hoitaa.
Ja niin hoitikin, kytkimen sai jalalla edelleen nostettua ylös, ja valtatiellä ei ollut mitään ongelmaa, kun kytkintä ei tarvittu. Ei pienintäkään, vaikka Anton täräytti Vaajakoskella kanttariin leikkiessään rallikuskia ja vetäessään shikaanin mahdollisimman suoraan. Vitsailin matkalla, että "jäädään varmasti kehälle, kun Eki hyytyy".
Ei muuten jääty, päästiin Pakilan Teboilin rampille asti.
Siinä se kytkin sitten jäi lopullisesti pohjaan, eikä noussut enää takaisin ylös. Päästiin työntöhommiin, kello 03.30, n.17 tunnin ajon jälkeen. Ja parisataa metriä kotiovelle. Eki parkkiin, suoraan sanoen helposti!
Lyngen on hieno paikka, vaikka kartat maksavatkin 30 euroa. Kappale. Ehkä kartoille tulee vielä käyttöä, sillä vuonot, revontulet ja lukuisat huiput ovat aivan varmasti tulevaisuudessa reissukohteena. Mutta olisiko sittenkin joku hissinousu jossain välissä mukava.. Japanissa on kuulemma hissejä ja lunta. Sitä ennen tässä pitää ehtiä kyllä ainakin surffaamaan.